Taidan

Taidan hetkeksi lopettaa kirjoittamisen. Sanat ja ajatukset menevät nyt mieluusti toisaalle.

Moitus

Big Brother. En tiedä vielä mitä sanoa. Netissä on kuvasarjoja suihkusta. Mutta ei kai niitä ihmisiä saisi näyttää suihkunakuina, vai? Jotain pientä yksityisyyttä, kaipaisin, olisin sillä tavalla rajoja vaativa. Kävin subbarin keskustelussa: saako olla nakuilua, kukahan on homo, miksei siellä ole namuja pimuja... Höhlää.

Kahden viikon päästä on syksyn ensimmäinen tentti. Luin luvun Feminist Theory and Economic Change individualisaatiosta ja traditionalisaatiosta työelämässä. En tajunnut mitään. Mutta muuten nautin. On ihanaa saada lisää tietoa feminismin teorioista ja metodologiasta. Mitä hittoa on traditionalisaatio? Tai de-traditionalisaatio? Siis tuossa kyseisessä kontekstissa. Paskakka, sanoisin jos uskaltaisin. Ihanaa on silti.

On jo aika yö. Jatkan lukemista, koska aika on pieni määrä ennen tenttiä. Eilen lueskelin Sivistyksen käsikirjaa ja opettelin suhteellisuusteorian maallikkoversiota. Ylieilen luin yläasteen matematiikkaa. Jospa löytäisin matemaatikon, joka pitäisi Matematiikkaa harrastelijoille -kurssin minulle ja muille halukkaille.

Ilmoitus: etsitään epätoivoisesti ilmaista tai edullista arkkitehtiä ja matemaatikkoa. Tulkaa tänne, kiitos kaipaan kovin.

Sydän sanoo pum pum pum

Jos puhutaan pojista, eka tykkään Adam Brodysta ja sitten tykkään Pekka Kuusistosta. Näin päätin äsken Runoraatia katsellessa.

Mamma och pappa kommer i kväll ja saan tykö omppuhilloni. Mutta puhutaan pojista. Kun olin neljäviisivuottasitten Sveitsissä kylän likat halusi koko ajan puhua pojista. Les mecs sitä ja les mecs tätä. Ne kysyi, että minkälaisista pojista tykkään. Pitääkö olla lyhyet hiukset vai pitkätkö hiukset ja pitääkö olla urheilullinen vai sporttinen? Ja sitten ajettiin rinnettä ylös ja rinnettä alas ja katsottiin, josko olisi poikia kaarteen takana.

Enkä vain vieläkään jaksa tuollaista. Vaikka sitoutuminen ihmiseen mieheen poikaan on vapauttanut puhumaan ohi suun ja mielen, en siltikään pysty siihen. Sanelemaan kriteerejä miellyttävyydelle. Sen voin sanella, että jotkut miellyttää enemmän kuin toiset. Katselen, tietenkin, ja nautin ihmisten näköistä, mutta katselen monia. Monia hiuksia, monia lanteita, monia paitoja sukkia nappeja, monia puolia, monia sukupuolia. Niin, miksi vain pojat voisivat olla poikiani? Ja joo, tykkään niistä sarjakuvapojista, muttei pojan tarvitse olla sarjakuva ollakseen poika tai tyttö.

Sanoin niille Sveitsin likoille, että tykkään vaikka pitkistä hiuksista. Ja aina kun vastaan tuli poikapitkähiuksinen, sain tönäisyjä ja huudot allez allez perään. Yritin innostua, mutta eihän se onnistunut. Tykätä.

Tykätä. Kuulostaa kovin väkivaltaiselta. Tykki tökkää ja niin ee.

Kolme kokemusta: 1. mennyt 2. tuleva 3. ikuinen

Joskus Dr. Phil on ihan hölmö ja pettää luottamuksen. On muka niin holhoava ja vastuullinen ja moraalin yli-ilmentymä, mutta oikeasti on vain iso kakka.

Pääsinpäs siitäkin ihastuksesta yli.

Menen katsomaan ilmaista kauhua ulos. Ei ole aavistustakaan siitä, miten selviän puolenyön aikaan yksin kotiin. Vaikka saan ajoittaista nautintoa siitä puolisairaasta itsepiinasta. Turvallisesta kammotuksen kokemuksesta.

Hu huu, hirviö olen minä. Le monstre, c'est moi.

Luin Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlan alusta loppuun. Kaikki oli kaunista, melkein niin kaunista kuin Helmessä, joka on kaikkien lukemieni aikojen kaunein kirja. Ei, kirja ei ole kyllin suuri sana kuvaamaan sitä. Kirjallisuus, Helmi on kokonainen kirjallisuus.

Tämä on kirjoitettava Mutta tylsää Älä lue

Olen taas innoissani töistä. Vastuu on aivan liian suuri, mutta tällä hetkellä vain nauran sille ja mietin ilolla sitä aikaa, jolloin en tee muuta kuin koodaan sanoja numeroiksi ja teen tuloksista taulukoita ja johtopäätöksistä raportteja ja sellaisista sellaista.

Ja olin myös hetki pieni sitten innostunut opiskelujen jatkumisestakin. Kunnes törmäsin viattomilta näyttävillä yliopiston sivuilla linkkiin Hops. Taka-aivot varoittivat piip piip piip, mutta olin tyhmä en kuunnellut. Vein hiiren sanan päälle, ja hopsista, ahdistus vyöryi sisääni.

Ensimmäinen kysymys henkilökohtaisen opintosuunnitelman tekemisen ohjeistuksessa oli "Miksi opiskelet? Millaiset ovat uratavoitteesi?" Kakka kakka kakka kakka kakka. "Uratavoitteesi?"

Miksi taas, miksi nyt kun olin jo unohtanut ja antanut olla.

Ei mulla ole tavoitteita.
En tiedä kummasta se johtuu. Siitä etten halua tavoitteita vai siitä etten uskalla asettaa itselleni tavoitteita. Ei sillä väliä, mulla ei siis ole tavoitteita ja jälleen herännyt ajatus tästä tavoittamattomuuden tilasta ahdistaa. Sattuu päähän. En osaa olla aikuinen tavoitteellinen. Sillä sellainen kai on aikuinen. Joka tietää ja tahtoo ja pyrkii ja rakentaa ja uskoo onnistuvansa ja tavoittelee tavoittelee ja tavoittaa.

Miksi opiskelen? Se on kivaa. Jotta oppisin uutta. Jotta oppisin ajattelemaan asioista monella eri tapaa. Jotta ymmärtäisin vähän paremmin. Jotta aikani kuluisi hyödyllisesti. Jotta tietäisin. Jotta tietäisin tietää ja en tietää. Sorg sorg, ura on kadoksissa.

Ehkä paasaan taas hetken itselleni valumista. Miten asiat kyllä valuu ja lilluu ja mölskyy kohdilleen. Että tavoitteellisuus on perusolemukseltaan harhaista. Että muka tulevaisuudessa voisi nähdä jonkin pysyvän kohteen, johon pyrkiä! Että tulevaisuus olisi suunnitelman päässä tästä hetkestä! Että tulevaisuus olisi muka tekemistä!

Haluan valua tulevaisuuteen. Ainoa pyrkimykseni voisi olla pyrkimys olla hyvin siinä tilassa ja ajassa jossa on. Näkisin tulevaisuuden vain virtaavana mömmönä, litkuna, venyen valuvana. En huolehtisi, en tavoittelisi.

Vaikka ei kai tavoitteissa ole tärkeintä itse tavoite vaan tavoittelu. Syy elää. Perustelu. Liike. Köh, taas niin toisteista...

Rajaus - eli minulla on nälkä

Koska en ole löytänyt arkkitehtia, menin itse kirjastoon ja lainasin tiedon kaupungin rakennuksista. Oi, suunnittelen karttaa johon voin piirtää kaiken tiedon. Voin opetella kaiken, voin nauttia kaiken.

En ole ostanut kynää. Mutta mietin sitä hetkeä tulevassa, kun menen kirjakauppaan ja haluan ostaa kyniä. Miten voin onnistua valitsemaan kynistä sen jota on vähiten testattu? Yritän kaivaa alta, laskea yksi kaksi kolmas kynä. Mutta ne liikkuvat, alla on ollut päällä on ollut alla. Tulen aina vähän hulluksi, mitä kyniin tulee. Kynä, kana, kyniä kana, kania kynä. Onko kynä sittenkin eläin eikä elin?

- - - - -

Oli tauko, meni hetki. Hetki sitten katselin ikkunasta ja pääni oli syventynyt miettimään taas, miksi ihmeessä kirjoitan. Bloggaan. Olen täällä. Mietin pitkiä ketjuja olemisen, identiteetin selkeyttämisestä ja ylläpidosta oman pienuuden epätoivoiseen kasvattamiseen, ketju kasvoi kasvoi kasvoi kunnes. Kunnes taas muistin, että se sana ketjulle on kuolemanpelko.

Ahdistuminen rajallisuudesta. Niin, niinkö? Sielu ja mieli on keksitty, jotta rajallisuus saisi harhansa. Onko? Saisi ikuisuutensa. Eikö se ole hassua? Ihmisyksilön rajallisuus ahdistaa niin, että se pitää peittää ajatuksilla ikuisuudesta. Mutta samaan aikaan ihmisen kyvyttömyys todentaa elämän rajat ahdistaa myös. On oltava alkuräjähdys, on oltava luominen. On oltava räjähdys alussa ja lopussa, jotta rajattomuus, äärettömyys, ikuisuus pysyisivät kiinni.

Pystyykö ihminen milloinkaan oikeasti käsittämään rajatonta? Uskon että ei, uskon että en.

Ja uskon että yritän aina, ehkä joskus salaa itseltäni, tehdä itsestäni ikuisen. Mutta hui. Irrotan itseni jyrkästi niistä jotka hamuavat legendaarista uraa julkisuudessa. Jotka haluavat olla kauniita ja taiteellisia ja palvottuja, elävältä palvattuja. Enhän sentään ole niin epätoivoinen ja harhainen.

Ja olen. Mutta olen. Kun tämä on niin sama. Vaikka julkisuus on tässä pieni ja tuntematon, julkisuuden idea on aivan yhtä iso kuin Anna Nicolella.

Elämä on paradoksaalista rajallisuuden kieltämistä rajattomuudella ja rajattomuuden kiertämistä rajallisuudella.

Myönnän.

Laitoin kellon soimaan, jotta varmasti muistaisin katsoa Dr. Philin. Jos pitäisi valita television kotistudio, se olisi Dr. Philin studio. Vaikka tuolit ovat hassuja, vaikka Phil on hassu ja vaikka vieraat ovat hassuja, niin silti pidän siitä niin kovin. Kovin kovin kovin. En tiedä miksi sanon tämän. Teen itsestäni hölmön.
h

Hiuksissani on mielikuvitusalue, jossa voi tapahtua vaikka mitä.

Pakonomaisesti haluaisin tietää kuinka monen tuntemattoman ihmisen valokuvakirjassa olen sattumanvarainen taustaihminen. Kuinka monta kertaa olen kiinnittynyt vieraan kameran silmään ja päässyt katsomaan paperisilmilläni vieraiden ihmisten ilmeitä?

Matto mädäntyy parvekkeella. Ulkona on satanut jo pitkään. Ihana syksy tulee. Syksy on rauhallisen vallankumouksen aikaa. Syksyllä järähtelee, mutta harva huomaa sitä. Syksy on murtuma, mantereet halkeaa ja henget pääsee vaeltamaan. Höh, kakkaa hengille. Haluan vain sanoa, että syksy on ikuinen uusi mahdollisuus.

Tai siis haluan sanoa, että pakonomaisesti kaipaan jotain uutta tapahtuvaksi. Haluan tapahtua uudestaan. Haluan tapahtua erilaisena kuin nyt.

Eikö pakonomainen ole lähes sama kuin paonomainen?